Mikään ei riitä



Eiko se vieläkään riitä ja ole riittävää

se, että kaiken jälkeen olen tässä,

hymyilevänä ja oman tilanteeni hyväksyneenä.

eikö se ole ihan hyvä,

vieläkö pitäisi pystyä parempaan

ja suuriin ihmeisiin.

eikö se ole jo riittävä ihme,

se, että selvisin hengissä.

vieläkö pitäisi kyetä patempaan.

enkö jo voisi olla ja hengittää vapaasti

tätä elämää.

eikö se olisi jo tarpeeksi.

aina vain pitäisi edistyä, kyetä ja jaksaa

aina vain.

Tätä se on, mikään ei ole tarpeeksi.

sitä ihmeparantumista minäkin toivoisin,

on vain ollut pakko hyväjsyä oma tilanne,

muuten en olisi selvinnyt tännekään saakka.

mikään ei vain riitä.

-Minna


Tuo teksti, mistä se kertoo? Se kertoo siitä ahdistuksesta, joka vyöryy päälleni toisinaan. Uskon, että kohtalotovereita minulla riittää. Heitä, jotka ovat joutuneet sairauden, vamman tai jonkun muun asian takia nurkkaan ahdistetuksi. Asiat eivät etene järkevällä tavalla, vastassa on suuri byrokratian koneisto. Ihminen kaiken keskellä on pieni kääpiö ja täysin voimaton.

Nyt sinä saatat miettiä, että mitä minulle nyt kuuluu? Ja mitä on tapahtunut? Minun on pakko kertoa ja avautua sinulle, sillä olethan ehkä seurannut matkaani. Nimittäin sain kuulla, että minua odottaa seuraava työkokeilu. Tarvitaan lisää näyttöä terveydentilastani. Tämän tiedon otin vastaan puhelimessa ja edelleen odotan kirjallista päätöstä, joka kumoaisi saamani aiemman, jossa mainitaan työkyvyttömyyseläke -asia ja liikennevahinkolautakunta. Olen sattumoisin tehnyt työssäni itsekin päätöksiä. Haluan kirjallisena perusteluineen vastaanottaman tiedon, puhelimessa saatu toisenlainen tieto ei minusta ole  oikeusturvani kannalta oikein.

Huh, niin ihmeellistä on kaikki tämä pienen ihmisen elämä. Minä otin tyynesti tiedon puhelimessa vastaan, näin ison asian. Sitten seuraavan yön mietin, että miten minä kykenen ja minne minä oikein tällaisena vajaana menen? Asiat alkoivat pyöriä päässäni melkoista rumbaa, minun on niin vaikea vammani vuoksi käsitellä tällaisia asioita. Haavat ja arvet aukesivat ja nyt ollaan taas alkumetreillä, taas se kolari on edessäni suurena mörkönä. Soitin psykologilleni, sain onneksi purettua tätä lastia. 


Myös siitä juttelimme, kuinka ihmeessä pystyn vastaanottamaan mullistavan tiedon rauhallisesti ja järkevänoloisesti? Minusta saa kuvan ehkä varmasti, että olen täysillä mukana ja innolla kokeilen taas työtä. Onhan se niinkin, kysymys ei ole halusta tai motivaatiosta. Kysymys on vammasta, jonka vuoksi olen työkyvytön, sen on todennut useampi ammattilainen. Psykologini selitti myös ammattitaitoisesti käyttäytymistäni, että näissä tilanteissa ammattirooli napsahtaa automaattisesti, huomaamattani päälle. Rauhallinen ja asiantuntijamainen suhtautuminen, jotka ovat jossain minun selkäytimessä 15 vuotta sosiaalialalla työskennelleenä.  Näin minä aivovammaisena hämään, ulkoinen olemus ja näkymätön vamma viestivät aivan muuta, mikä todellisuuteni on. Mielenkiintoista, mutta ei yhtään mukavaa...

Jälleen, asiani ovat monimutkaistuneet ja minun pitää jaksaa. Ei ole helppoa, eikä yhtään ihme vaikka kaikki eivät jaksa. Teen jokainen päivä töitä, että mieleni pysyy positiivisena ja kykenen pysymään elämän syrjässä kiinni, mutta helppoa se ei ole. Minä ja kaikki kohtalotoverini vaihtaisivat varmasti päivänsä terveisiin heti, jos se olisi mahdollista. 

Näillä ajatuksilla viikonloppuun ja ensi viikolla selviää lisää. Epävarmuus, se on jälleen vahvasti läsnä. Se ei halunnutkaan minua jättää. 

Minna


Kommentit

  1. Tsemppiä! Tuntuu tosi ikävältä, miten nyky- yhteiskunta voi toimia mielivaltaisesti ihmisiä kohtaan. Toivon sinulle kaikkea hyvää, onneksi et luovuta! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä! Yritän jaksaa ja en luovuta. Onneksi saan tukea.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit