tiistai 17. marraskuuta 2020

Melkoista rumbaa

Olen kokenut huippuhetkiä vastapainoksi tälle todellisuudelle, minkä kanssa joudun elämään. Parasta terapiaa minulle on luonto, se vie ajatukseni jonnekin syvälle rauhan majataloon. Se huuhtoo kipujani, aivojani ja koko kehoani. Silloin unohdan hetkeksi kaiken vähemmän mukavan...


Kuvittelin jo pääseväni vähän helpommalla. Pian tulee kolme vuotta tätä rumbaa, lukuisia lääkäri käyntejä eri ammattilaisten luona, neuropsykologisia testejä, kaukaisimmat reissut Helsinkiin ja Tampereelle. Sain puhelinsoiton, että minulla on ensi viikolla neuropsykologiset testit. Tulee olemaan rankka päivä, koska minua on testattu useaan kertaan. Tiedän, että päivä on helvetillinen ja toisaalta toivoisin ihmettä. Sitä, että kykenisin huippusuoritukseen ja olisinkin parantunut. Tiedän kyllä, että sitä ihmettä ei pääse tapahtumaan. Minulla on samat haasteet ja ongelmat edelleen, en kykene mihinkään huipputuloksiin. Olen sen jo jollain tapaa hyväksynyt ja ymmärrän olla itselleni armollinen, minä saan olla juuri sellainen kuin nyt olen.

Ei auta muu kuin taas nöyrästi mennä testeihin, koko päivä siinä menee. Testeihin kuluu aikaa 5 tuntia ja matkoihin se 2 tuntia. Saattaa olla myös, että joudun odottelemaan taksia, päivästä tulee jokatapauksessa pitkä ja kivulias. 


Tämä rumba tahtoo minua väsyttää, kun aivovamman kanssa muutenkin saa kärsiä kovasta väsymyksestä. Minun on pakko jaksaa, ymmärrän sen. Minuun on ainakin satsattu oikein kunnolla, niin monet testitkin on tehty. Voi, kunpa saan taas itseni kasattua siihen malliin, että jaksan keskittyä niihin valtavan vaikeisiin tehtäviin. Ne ovat minulle hirviöitä, koska pitää käyttää päätä ja yrittää muistaa ja suoriutua. Sitten vielä kaupan päälle iskee armoton kipu, kun joudun rasittamaan itseäni yli nykyisen sietokykyni.


Mistä löydän taas voiman, joka kannattelee minut tuon päivän ylitse? Sitä voimaa tässä yritän etsiskellä, sillä onhan minulla keinoja. Joskus vain tuntuu siltä, ettei mikään riitä. Aina yritetään minusta pusertaa enemmän ja enemmän, jos olisin sittenkin työkykyinen. Sitäkö tämä kaikki on? Vai mitä ihmettä, tänään olen hieman rasittanut tästä pyörityksestä. Tiedän, että huominen tuo tullessaan jo hyväksymisen tuulia ja tiedän, että menen testeihin nöyränä ja yritän parhaani...

Todellakin melkoista rumbaa, siksi väsymystä ilmassa. Odottelen sambaa ja uusia, helpompia tuulia, jotka veisivät minut tanssahtelemaan kevyemmille kujille...


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti