Selviytymistä ja tosiasioiden hyväksymistä

Alan toipumaan pikkuhiljaa taas jaloilleni keskiviikosta, joka oli raskas päivä. Se päivä konkretisoi tilannettani osuvasti. Olen välitilassa, jossa nyt odottelen mitä minulle tapahtuu. Senhän päättävät muut, itse en pysty enempää vaikuttamaan. 

Minua hieman hävettää, kun romahdin ja voimavarani tyhjentyivät totaalisesti. En voinut tälle mitään, minun oli juuri sillä hetkellä romahdettava. En jaksanut, enkä voinut esittää parempaa kuin mitä aidosti olin. Uskon sen olevan inhimillistä ja aivan luonnollista. Joskus vain voimat katoavat. Se sallittakoon.


Tiedän, että aivovammasta johtuu myös se, että enään en kykene säätelemään tunteitani ja voimiani entiseen tapaan. Stressin sietokyky on olematon ja tämäkin on osasyynä, en vain yksinkertaisesti jaksanut jännittävää tilannetta. Se oli minulle liikaa. 

Nämä tilanteet eivät ole helppoja, koska tuoreessa muistissa on se entinen Minna. Tämä on todellakin tunteiden vuoristorataa, käyn kamppailua itseni kanssa. Toinen päivä hyväksyn itseni paremmin tällaisena kolarissa kolhiutuneena, joku päivä hyväksyminen on haastavaa. Ja tällaiset romahdukset vasta tuntuvatkin raskailta, kokemuksia kovia.

Miltä sinusta tuntuisi tulla torjutuksi? Kun kuulisit sitä, että et "kelpaa" edes työkokeiluun ja toistoa siitä, että ei meillä ole tarjota paikkaa. Toisaalta  järki ymmärtää tämän paremmin, mutta mieli on toista mieltä. Tunnetasolla se oli liikaa. Minulle
se tilanne oli ylivoimainen, en kestänyt. Itkin, itkin ja itkin... Kiitos paljon. Minä olen terveenä auttanut lukuisia kanssakulkijoita työkseni vuosien varrella. Ne terveet ajat hiipivät mieleeni. Niitä en saa enään takaisin, se aika on mennyt. Joten toisaalta turhaan edes niitä muistelen, satutan vain itseäni lisää.


Saan iloa ja voimaa kauniista kukista juuri nyt. Pieni kävelytuokio omassa pihassa, se on jotain ihanaa ja vapauttavaa. Omenapuut kauneimmillaan, alppiruusutkin pian täydessä loistossaan. Onneksi on kesä, joka tuo iloa ja väriä myös mielelle. Kyllä se taas tästä, olen jälleen yhtä kokemusta rikkaampi. Sainpahan itkeä oikein sieluni sopukoista saakka, kunnon kritiikin kyyneleitä. Siinä huuhtoutui itkemättömätkin itkut samalla. Selvisin, ripsiväritkin saivat kyytiä.


Sitä minä toivoisin, että jokainen miettisi kuinka kohtelee muita ja etenkin eri syistä haavoittunutta, elämältä siipeensä saanutta. En tarkoita sääliä, mutta hitusen toivoisin empatiaa ja inhimillisyyttä. Meistä jokainen voi joskus olla tilanteessa, jossa elämä on satuttanut. Sen tähden, ei kannattaisi ummistaa silmiään ja käyttäytyä epäitsekkaasti. Elämä, kun se on aidosti yllätyksiä täynnä.

Kommentit

Suositut tekstit