Varjoiset hetket

Tiedätkö, varjoisista aamuista, jolloin jokainen solu tuntuu painavan aivan liikaa ja viipyilevistä hetkistä, jolloin mikään aikomus ei toteudu teoiksi? Siinä tilanteessa aika kyllä kuluu, kellon viisarit juoksevat ja sinä vain olet, mitään ei tapahdu. Ikävä kyllä, näitäkin tällaisia on. Varjoiset hetket kuuluvat myös elämään. Tällaisina hetkinä aikataulut eivät sovi mukaan kuvioon, siitä vain ei tule yhtään mitään. Silloin on täysi työ, että jaksaa itsensä kanssa ylipäätään. Silloin joku perheen jäsen "pistää minuun vauhtia", sanomalla mitä olisi tehtävä...


Näissä tilanteissa pitäisi jaksaa muistaa olla armollinen itselleen, eikä vaatia itseltään yhtään enempää, mihin ei kykene. Myönnän että tämä armollisuus ei ole helppoa. Minunkin on pitänyt opetella ja pikkuhiljaa sitä vain sopeutuu vallitsevaan tilanteeseen. Sekin on ihan hyvä ja tarpeeksi, että kahvi maistuu. Niinpä minä olen nykyään sallinut itselleni sen, että juon vaikka kolme kuppia kahvia ja istun. 

Viime aikoina monet asiat ovat nostaneet päätään, kun tilanteeni on taas arvioitavana vakuutusyhtiössä. Minua asia mietityttää, kuormittaa ja välillä haluaisin kuvitella, että kaikki olisi vain harhaa. Haluaisin kuvitella, että mitään ei olisi tapahtunutkaan ja olisin täysin terve. Ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia risteilee, tulee ja menee. Samalla arjen olisi pyörittävä. Mitä ajattelet? Tämä yhtälö ei ole kovin helppo, näin voin väittää.

Minä "pakenen" tätä kaikkea mylläkkää metsään ja luonnon syleilyyn. Haluan olla hetken aivan rauhassa, kaikessa hiljaisuudessa. Silloin haluan hetkeksi unohtaa ja antaa kaiken olla. Pysähdyn hetkeen ja itseni ääreen, viivyn niin kauan, kuin hyvältä tuntuu. Tasapainotan itseäni rentoutumalla. 


Kaikki se, mitä joudun kokemaan, tuntuu toisinaan liialta. Varjoisina hetkinä  kylven siinä rämeikössä, tunteiden, kipujen, ristiriitojen ja vammojen viidakossa. Ja sitten on otettava esiin kaikki ne tosiasiat, mitä sentään kykenen tekemään ja levitettävä se toivon viitta ylleni. On vain jaksettava luottaa. Ajatella kaikkea sitä hyvää, mitä kuitenkin ympärilläni on. Minä haluan olla mukana, en sängyn pohjalla.

Varjoisina hetkinä suurta tukea ja ymmärrystä tuo neuropsykologini. Hän on minun vahva tukipylvääni. Varjoisina hetkinä, hän saa mieleni pysymään toiveikkaana. Tunnustan, että ilman häntä ei elämäni olisi tässä mallissa. Hänen tuella ja myötävaikutuksella on tämä blogi syntynyt. Hän näki minun mahdollisuuteni ja kirjoittamisen kuntouttavana voimavarana. Suuri kiitos vielä 💛

Sitä tässä mietin, että miksiköhän kynnys ottaa ammattiapua vastaan voi olla korkea? Minulla ei ole yhtään huonoa sanottavaa eikä hävettävää, en olisi selvinnyt ilman ammattilaisia tai tilanteeni olisi ainakin paljon huonompi. Tiedätkö, jos olet itse avoin ja otat apua vastaan, silloin sinä saat tukea. Oma asenne vaikuttaa merkittävästi. Näin voin todeta, kokemukseni myötä. Kaikkien kanssa eivät kemiat välttämättä kohtaa, on mahdollisuus etsiä toinen ammattilainen. Luovuttaa ei kannata, apua kannattaa vastaanottaa. Se on sinun itsesi etu. 


Tässä mietteitäni varjoisista hetkistä, joihin valoa tuovat myös lukuisat muutkin asiat. Niitä on pitkä lista, kun pysähtyy pohtimaan. Valoa tuovat esimerkiksi perhe, Luca-koira, oma piha, päiväunet, ystävät ja suhteellisen kivuton päivä❤️ Mistä sinä saat valoa?







Kommentit

  1. Itselleni musiikki on tärkeä keino. Kiva blogi sinulla! -Tee

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos 💛 Hienoa, että olet löytänyt keinon... Se on tärkeä asia, että löytyy se oma juttu, mikä tuo voimaa ja jaksamista. -Minna

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit