Onnettomuudesta kaksi vuotta

Tämä päivä ensimmäinen joulukuuta, tulee muistuttamaan jokainen vuosi elämäni käännekohdasta. Se on kuin veteen piirretty viiva; elämä ennen ja nyt.

Tämä päivä sattuu minuun ja syvälle sieluun. Tämä päivä herättää ajatuksia ja tuo kyyneleet silmiini. Niin mielelläni auttaisin työkseni, osallistuisin ja olisin pienessä paineessa sekä kiireessä. Niin mielelläni olisin osa sitä yhteisöä, missä kolaripäivään saakka sain olla. Minä en vaan voi. Toisinaan minä kaipaan teitä ja muistelen niitä aikoja...


Tänään tulee kuluneeksi 2 vuotta onnettomuudesta. Tässä minä olen ja kirjoitan sinulle ajatuksistani. Työelämä on saanut odottaa, enkä tiedä sen suhteen vielä mitään. Kaikkein tärkeintä on se, että olen jaksanut selviytyä ja mennä päivä kerrallansa pieniä askeleita eteenpäin ja taas harppauksia taaksepäin. Sitä se on ollut elämääni, kahden vuoden ajan.

Olen taistellut erilaisten tunnetilojen kanssa, läpi olen käynyt aina kiitollisuudesta, onnellisuudesta, suruun ja kaikkea siltä väliltä. Asiat ovat valjenneet minulle pikkuhiljaa ja vähän kerrassaan. Alussa nimittäin luulin vain pieneen osumaan ja kuvittelin pääseväni pian takaisin töihin. En millään ajatellut vammojen olevan niin laajoja, kun ne ovat tänä päivänä, 2 vuotta onnettomuudesta. Uskon, että tieto olisi ollut minulle liian raskas vastaanottaa heti tapahtuneen jälkeen. Näin kaiken kuului mennä ja tästä eteenkin päin.

Olen tutustunut myös uuteen tuttavaani nimeltä aivovamma ja yrittänyt tulla sen kanssa toimeen. Olen saanut valitettavasti taistella myös kipujen ja epävarmuuden keskellä.  En tiedä, että saanko tästä aivovammasta elinikäisen elämänkumppanin. Ennusteiden laatiminen on haastavaa, koska aivovammat ovat kovin yksilöllisiä. Minä olen pikkuhiljaa opetellut uutta elämääni ja omasta mielestä sopeutunut siihen mielestäni niin hyvin, kuin se tässä tilanteessa on mahdollista.  Olen kaikesta huolimatta toiveikkaana ja jaksan löytää elämästä myös ilonaiheita. Mottoni on, kun yksi ovi sulkeutuu niin toinen avautuu.



Ajatuksia:

En minä tiedä huomisesta, en ensi vuodesta
enkä ylipäätään tulevaisuudesta.
Olen tässä juuri nyt,
en ole pohtinut, huomistakaan miettinyt.
Miksi täytyisi?
En suotta itseäni kiusaisi, en surumieltä aiheuttaisi.
Ei elämäni murehtimalla kummene,
ei se muutu suremalla
eikä muuksi muutu.
Vaikka kuinka räyhäisin, mieleni matalaksi saisin.
Elämä kun on tässä sellaisena juuri niin kuin se kuuluukin mennä.
Minä en sitten mahda mitään.
Yritän selviytyä murheitteni keskellä
kaikkeni tehdä, positiivisuudella.
Myönteisillä ajatuksilla ja voimavaroilla.
En minä enempään kykene, en muuksi taivu.
Sitkeä taidan olla sittenkin,
kuin pajun oksa.
Saatan syvälle taipua, mutta en kuitenkaan katkea.
Selviän, sitä valon pilkahdusta odotellessa
aamusta iltaan ja päivästä toiseen.
Minä sitkeänä selviän
ja parempaa huomista toivon.
(Minna)





Kommentit

Suositut tekstit