Epätoivon vallassa

Tänään ajatuksissani on epätoivo. Epätoivo iskee välillä kysymättä ja toisaalta arvaamatta. Vaikka kuinka yritän kuntoutua, nähdä asiat mahdollisuuksina, liikkua, nukkua, syödä kipulääkkeitä ja tehdä kaiken mahdollisen. Ei se toisinaan riitä, tulee tyhjä ja epätoivoinen fiilis. Minun haaveilemani ja haluamani asiat ovat ihan eri juttu, kuin se mihin kykenen. En vain mahda sille mitään. Tilanne on se mikä on. Ei ole taikuria, eikä hokkuspokkus - temppuja. Epätoivo tunteena on melko tyhjentävä, kun alkaa miettimään. Se on minulle epämiellyttävä ja vastentahtoinen tunne. Siinä hetkessä valtaa hyvin helposti ajatus, ettei minusta ole yhtään mihinkään.


Aikani epätoivossa kylvettyäni, haluan siitä tunteesta eroon. Koen sen kiusallisena ja vieraana. Epätoivo ei ole mieluisa tunne, se saa minut epätasapainoon ja helposti alan liikaa murehtimaan ja miettimään elämää ja tulevaa. Epätoivo tunteena ei onneksi viivy minussa pitkään. Mietin mieluummin asioita mahdollisuuksien ja voimavarojen kautta. Se on minulle luontevin tapa suhtautua asioihin. Koen sen parempana vaihtoehtona, voimaantumisen näkökulmana.

Epätoivo tunteena on ehkä sinullekin tuttu juttu. Ymmärrät, mistä puhun. En itse kannata tai koe sitä hyvänä, että epätoivoon kannattaisi jäädä. Kannustan siihen, että epätoivon sijaan näkisit asiat mahdollisuuksina. Näin minäkin yritän. Silloin on tulevaisuutta ja elämässä valoa. 

Kevein mielin
hitain askelin
toisinaan
kanssa tuskien.
Kohti tulevaa,
joka tuntematon.
Elämästä ei voi
tietää.
Huomisen tuomista
muutoksista.
(Minna G)

Kommentit

  1. Tiedän niin hyvin mistä puhut.

    Joskus tuntuu kuin itse olisi maanis-depressiivinen, vaikka ei ole. Mutta toisinaan on fiilis, että kyllä tämä tästä ja älä sure, kaikki muuttuu hyväksi joskus taas... Innostuu asioista ja on täynnä positiivista toivoa. Ja sitten taas toisena hetkenä tuntuu, että kaikki on turhaa, katselee vaikka ympärilleen haalimia esineitä ja muistaa, kuinka kivaa oli kun sen sai, ja sitten siinä hetkessä ajattelee, että niin turhaa, kaikki, ja mikään ei ole koskaan enää kuin ennen.

    Kuitenkin luulen, että niin pitää tunteakin, heilahdella ees taas. Se varmaankin on normaalia mielen paranemisprosessia. Ajan kanssa sopeutuu. Kun ei muutakaan mahdollisuutta ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa niin tutulta. Minä uskon siihen myös, että tunteet kuuluvat paranemiseen. Haluankin kirjoittaa niistä avoimesti ja rehellisesti. Kirjoittaminen on minun kanava käydä eri tunteita läpi, hyvin terapeuttista. Jollakin se on jokin muu keino. Pidän tärkeänä, että asioita jollain tapaa käsittelee.

      Poista
  2. Kun epätoivo valtaa,vaikka päivän verran,tuntuu etten ole muuta todellisuutta elänytkään.Putoan syvyksiin.En jaksa ajatella positiivisesti,jo siihen viittavat lauseet tuntuu rienaukselta.Se on tila,jossa tunnen kaikenpuolisen epäonnistumisen.Olen niin kiitollinen kun nämä päivät ovat vähentyneet.En soisi niitä kenelläkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on ihmeellisen kamala tunne, kun kaiken tavallisen puuhan merkitys katoaa. Tuntuu tosiaan, että miten ihmeessä ne on joskus merkinneet jotain. Itse "makaan maassa" jonkun aikaa ja mietin sitten, ettei tuleen voi jäädä makaamaan ja pakotan itseni miettimään vaikka kirjani seuraavaa vaihetta. Sitten se masennus menee onneksi ohi. Kauheaa olisi, jos se ei menisi.

      Poista
    2. Minusta tuntuu siltä, että jos epätoivolle antaa kokonaan vallan, se vie mukanaan. Jossain vaiheessa on ihan pakko ottaa itseänsä niskasta kiinni, ettei hajoaisi kokonaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit